Kyllä,
huippu-urheilussa tarvitaan pitkäjänteistä työtä ja suuria unelmia. Mutta.
Kuinka voi elämässä yleensä olla onnellinen, jos on koko ajan tunne, että
pitäisi olla vieläkin enemmän? Jospa sitä vuosien työn päämäärää ja uran
päätähtäintä ei koskaan saavutakaan? Oliko työ silloin turhaa? Olen ollut
lääkärin määräämällä kolmen kuukauden juoksutauolla ja tässä on ollut hyvin
aikaa miettiä kaiken näköistä. Ensin olin ihan raivoissani siitä, että ei vaan
ole varaa antaa toisille kuukausien etumatkaa. Juoksemaanhan oppii vain
juoksemalla. Vihoissani mietin, että kyllä minä vielä tulen ja näytän!
Ensimmäisen kahden päivän murjottamisen jälkeen päätin, että hei, nyt ei vaan voi
muuta kuin hyväksyä tämä tilanne ja nauttia niistä treeneistä mitä voin tehdä.
Sama
pätee siviilielämäänkin. Perusihmisyyteen näyttää jotenkin kuuluvan se, ettei
sillä hetkellä olevaa osata arvostaa. Aika onneksi kultaa muistot, vaikkei heti silloin
tuntunutkaan niin erityiseltä. Samalla montaa asiaa pitää itsestään selvyytenä.
Ton seuraavan laulun sanat on aika hyvät tähän, eikö?
"Let
Her Go"
Well you only need the light when it's
burning low
Only miss the sun when it starts to snow
Only know you love her when you let her go
Only know you've been high when you're feeling low
Only hate the road when you’re missin' home
Only know you love her when you let her go
And you let her go.
Only miss the sun when it starts to snow
Only know you love her when you let her go
Only know you've been high when you're feeling low
Only hate the road when you’re missin' home
Only know you love her when you let her go
And you let her go.
Puhun
tässä yhtä paljon itselleni kuin muille, mutta eiköhän olis aika nauttia siitä
mitä tekee. Uskon, että parhaat tuloksetkin syntyvät, kun arvostaa elämän
pieniä asioita. Kilpaurheilu on ihan mahtavaa ja kehittyminen edellyttää isoja
päämääriä ja kovaa työtä, mutta sinne vievän tien voi tehdä jo puoleksi
toivottavasti kerran tulevaa isoa päivää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti