Ajatuksia koulusysteemistä

Kaksitoista vuotta koulua käyneenä on Suomen ainutlaatuinen koulusysteemi tullut tutuksi. Vuosi jenkkikoulussa antoi myös lisää perspektiiviä kouluun liittyvissä asioissa. Tämän lisäksi sukuni on kovinkin opettajapainotteinen, sillä ovathan jo molemmat vanhempani opettajia. Toivon mukaan aloitan itsekin ensi syksynä opinnot opettajankoulutuslaitoksessa. Nyt kun tässä pääsykokeisiinlukuaikana olen perehtynyt mielenkiintoiseen pääsykoemateriaaliin ja päässyt kurkistamaan sijaisuuksien myötä käytännön työhön ala-asteella, haluaisin vähän miettiä koulusysteemin liittyviä asioita postauksen merkeissä.

Kuten kaikki varmasti tietävät, Suomi on viime vuosina menestynyt erinomaisesti PISA-tutkimuksissa. Olen törmännyt moniin lehtijuttuihin kansainvälisissä lehdissä, jotka ihmettelevät Suomen koulumenestystä. Tässä Take Part -lehden artikkelin pohjalta pohdin hieman koulusysteemien eroa Suomessa ja Jenkeissä (http://www.takepart.com/photos/ten-surprising-facts-finlands-education-system-americans-should-not-ignore).

Tuon lehtijutun mukaan ei meidän koulumenestys johdu ainakaan siitä, että aloittaisimme koulun liian aikaisin. Olemmehan muuhun maailmaan verrattuna jäljessä, kun 7-vuotiaana aloitamme koulun. Näin ollen myös lukiosta valmistuminen ja yliopiston aloittaminen tapahtuvat samassa suhteessa myöhemmin. Vaihtovuoteni aikana moni ihmetteli, että eikö ole kauheaa olla valmistuessa 20-vuotias. Toisaalta kun miettii; meillä kanditutkinto on vain kolmivuotinen, nelivuotisen sijaan, sillä ensimmäisiä yliopistovuosia ei tarvitse käyttää perusopintoihin. Yleissivistävä opetus on hoidettu jo lukiossa. Voinen vastata siis, että en koe olevani liian vanha, kun nyt 20-vuotiaana pääsen ylioppineiden joukkoon.

En epäile, etteikö koulunkäynti olisi leikkimielistä ensimmäisillä luokilla, alkoi koulu sitten 5 tai 7-vuotiaana. Suomessa on kyllä ihan loistava tuo välituntikäytäntö, sillä artikkelin mukaan jenkkien keskimääräinen 27 minuutin välituntiaika on Suomessa 75 minuuttia. Amerikassa välitunnit ovat High Schoolissakin muutaman minuutin pituisia, eli on vain aikaa siirtyä luokasta toiseen. Suomessa koulupäivät ovat mielestäni muutenkin sopivan mittaisia. Mulle oli liian rankkaa silloin Jenkeissä olla ensin treeneissä seitsemästä yhdeksään aamulla, kun sen päälle oli koulua kello 10-16.15. Kotiin pääsin siis vasta viiden aikaan, jolloin aikaa oli enää läksyihin ja perheillalliseen. Missasin mun lempiosuuden päivästä: päiväunihetken ;) Myös joka päivä samana toistuva lukujärjestys on pitkän päälle aika boring juttu, eikä useissa kouluissa oleva a&b-lukkari muuta asiaa paljonkaan. 5 jaksoa kun on, saa mukavasti vaihtelua päiviin, ja onneksi saa itse vaikuttaa kouluaineiden valintaan ja koulupäivien pituuteen.

Suomen ja Amerikan koekäytäntö eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Jenkeissä on enemmän päiviä, jolloin on testejä kuin no test day:tä. Tyyliin joka tunnilla tulee arvioitava work sheet tehtäväksi. Vielä näiden lisäksi koko arvosanaan vaikuttavat läsnäolot, eli itse osaaminen ei ole kuin pieni osa aineen arvosanasta. Tuo paperien täyttäminen arvostelua varten oli aika turhaa jo sen takia, että loppujen lopuksi niitä täytettiin kauhealla kiireellä, jotta varmasti tulisi hyvä numero. Oppimisella ei siis ollut merkitystä. Eikä tämä ole mitään ympäristöystävällisintä toimintaa, koska tosissaan kouluvuoden jälkeen oli paperia kertynyt vähintään viiden mapillisen verran.

Opettajat ovat Suomessa myös korkeammin koulutettuja kuin Amerikassa. Opettajilla on enemmän oikeuksia täällä, ja heidän taitoihinsa opettamisen suunnittelussa luotetaan meillä ihan eri tavalla. Kuvitelkaas, että jonkun jenkkikoulun rehtori oli käynyt opettajien arvosanakirjoissa muuttamassa oppilaiden arvosanat niin, että kaikki oppilaat pääsivät kursseista läpi. Rehtori ajatteli oman egonsa kärsivän, jos hänen koulussaan jää oppilaita luokalle huonojen arvosanojen takia. Tuntuu vääristyneeltä, että opettajien osaamista arvioidaan oppilaiden arvosanoilla. Vanhemmatkin saattavat tulla valittamaan siitä, millaisia opettajia koulussa on, jos oppilas tuo kotiin huonoja arvosanoja. Näin ainakin muistan historianopettajani silloin pelotelleen. Lisäksi se, että 18-vuotiaana oppilaita motivoidaan lukemaan kokeisiin, jotta vanhemmat olisivat tyytyväisiä, ihmetyttää minua! Eihän tässä vanhemmille opiskella...

Kuulin lisää mielenkiintoisia rehtorijuttuja Pauliinalta ja hänen opettaja toimivalta host-äidiltään. Jenkeissä rehtoreilla on varsin paljon valtaa, mutta opettajat tuntuvat olevan kuin patterin välissä. Yhdessäkin koulussa rehtori päätti yhtäkkiä jakaa kouluajan kolmeen eri jaksoon, ja joka jakson välissä pitää pidemmän muutaman viikon loman. Lomaa kertyi siis vuodessa saman verran kuin muille, mutta esimerkiksi kesäloman pituus oli vain muutaman viikon, ja muut loma-ajat olivat muiden perheenjäsenten kanssa eri aikaan. Opettajilla ei ollut mitään valtaa valittaa asiasta.

En sano, ettei meillä ole ongelmia koulusysteemissä. Ensinnäkin varojen vähäisyys vaikuttaa luokkakokoihin ja materiaalihankintoihin. Myös lukiosta jatko-opintoihin siirtyminen on tehty vaikeiden pääsykokeiden takia vaikeaksi. Monia hyviä opiskelijoita jää vaille opiskelupaikkaa. No, eipähän ainakaan pitäisi olla rahasta kiinni, kuten Amerikassa. Ihan erilainen motivaatio on opiskella omilla saavutuksilla ansaitussa opinahjossa, kun vanhempien rahoilla maksetussa yliopistossa.

Se, mitä mulle jäi käteen jenkkikoulusta oli hauskat koulubussit, koulujen urheilutiimien mahtava yhteishenki ja sanotaan vaikka koulutiimien (varsinkin collegessa) vaatetus ja koulujen logot sekä yhteiset tapahtumat ja tanssiaiset. Meillä on kuitenkin Suomessa hoidettu monet asiat niin hienosti jo ihan kouluruokailusta omaan valinnanvapauteen ja opintojen suunnitteluun asti. Jenkkisysteemin armeijamaisuus ja massassa meno ahdisti kanssa tosi paljon. Itse kun on tottunut vaikuttamaan omiin asioihinsa ja ottamaan vastuuta itse itsestään, on paluu lastentarhameininkiin aika karua. En kuitenkaa sano, etteikö olisi mielenkiintoinen kokemus lähteä jenkkiylioistoon opiskelemaan. On campuselämässä oma meininkinsä, vaikkakin se ylenpalttinen biletys, mitä siellä harrastetaan ensimmäisinä vuosina, kun ollaan ekaa kertaa vapaa vanhempien holhoamisesta, voisi olla mulle tarpeetonta.

American food, so good but so bad for you!!

Olen halunnut jo pitkään kirjoittaa ruokapostauksen jenkkiruuasta ja siihen liittyvistä ajatuksista. Reissussa tuli syötyä jos jonkinlaista ruokaa ja oli mielenkiintoista vertailla niiden ruokakulttuuria omaan totuttuun syömiseen. Parin viikon reissulla halusin itse ottaa vähän rennommin ja söinkin kaikkea, välittämättä terveellisyydestä. Suomessa syön todella vähän herkkuja ja syön pääasiassa omatekemää kotiruokaa. Matkan jälkeen arvostus omaa ruokavaliota kohtaan vain kasvoi ja pitäydyn siinä nyt mielelläni vieläkin tiukemmin;)

Amerikan matkan ensimmäisten päivien aikana Petriinaa oksetti tyyliin joka ruuan jälkeen. En muistanutkaan, mutta Pauliina kertoi, että hänellä oli saman kaltaisia tuntemuksia käydessään kattomassa minua silloin Texasissa. Syyn ajattelen olevan jet lagin ja yksinkertaisesti erilaisen ruuan lisksi jenkkien rasvaisempi ja energiatiheämpi ruokavalio. Siellä syödään selvästi vähemmän ja harvemmin (kunnon ruokaa), eli suositus tuntuu olevan aamupala, lounas ja päivällinen. Ruoka on sen sijaan kalorisempaa ja raskasta lihaa syödään oman kokemukseni perusteella paljon (ainakin Texasissa). Toki siellä snackataan ruokien lisäksi sipsiä ja muuta herkkua sitten senkin edestä.

Ei tietenkään kaikki amerikkalaiset syö kaiken päivää pizzoja ja hampurilaisia, mutta eiköhän viikottain ainakin;) Kyllä, he tosissaan pitävät sitä oikeana ruokana. Toinen ongelma, ruokatottumusten lisäksi, on juomakulttuuri. En kylläkään puhu nyt alkoholin käytöstä, sillä sen voisi paremminkin yhdistää tänne peräpohjolaan. Puhun virvoitusjuomista, sillä amerikkalaiset eivät ilmeisesti tajua, kuinka paljon ylimääräisiä kaloreita ja sokeria saa limppareista. Maassa, jossa limut ovat kaupoissa ja ravintoloissa halvempia kuin vesipullot, puhumattakaan sitten limulasien koosta ja joka paikassa olevista santsimahdollisuuksista, vääristyy ajattelumaailma varmasti. Viime kuussa julkaistun The Atlentic Wire -lehden mukaan puolet amerikkalaisista juo limua päivittäin ja keskimäärin yksi amerikkalainen juo vuosittan 44 gallonia eli yli 166 litraa sodaa. Ja vielä ihmetellään miksi sitä ollaan lihavia! 

Tiesittekö myös, että sokeri on amerikoissa 2-3 kertaa kalliimpaa kuin muualla maailmassa. Näin ollen siellä on jo viimeiset 30 vuotta käytetty high glucose corn syrupia maksutusaineena. Useat amerikkalaiset ovat viime aikoina heränneet tämän keinotekoisesti tuotetun makeutusaineen haittoihin, joista tosin ollaan montaa mieltä. Tietenkin aina arveluttaa nuo pitkälle jalostetut aineet, joten saa nähdä mitä terveysvaikutuksia ja syöpiä ne aiheuttavat tulevaisuudessa. Ihan kauhistuttaa, sillä niitähän markkinoidaan terveellisempinä zero, max, light ym -tuotteina, mutta ilmeisesti vain bisnessyistä on sokeri vaihdettu tuohon maissisiirappiin. Eikä tätä makeutusainetta ole vain karkeissa ja limuissa, vaan myös leivissä, muroissa, jugurteissa, keitoissa, kastikkeissa, lihoissa, mehuissa, ketsupissa, makeissa suolakurkuissa ja lista vaan jatkuu...

Pauliinalta olen kuullut kaikkia hassuja juttuja ruokaan liittyen ja toivon, että se tekisi jonkun ruokablogin. Paulla on koulussa nutrient-class, joka vastaa suomen kotitalous/terveystiedon tunteja. Tässä yks lähinnä huvittava pätkä niiden koulukirjasta. 

One suggestion is to eat more beans, peas, and lentils. You could choose bean burritos and chili with beans. Finally, include more cooked vegetables on your diet by eating such foods as stir-fries and vegetable pizza. By choosing food like this, you get the benefits of fiber along with the nutrients that complex carbohydrates provide. 

Eli siis hyviä hiilihydraatteja saa burritoista ja pizzasta, joissa on pelkkää vaaleaa viljaa, ja kasviksethan kannattaa aina syödä paistettuna tai lisätä pizzaan! Näinhän se menee, eikö? Myös noista alla olevista ruokapyramideista huomaa pientä eroa kahden maan välillä. Ensimmäisenä olevasta amerikkalaisesta ruokapyramidista löytyy kaikille jenkeille tuttuja päivittäisi ruokia: vaaleaa leipää, pastaa, croisantteja ja muroja, joita suositellaan syötäväksi eniten veden lisäksi. Muuten pyramidit ovat ehkä jokseenkin samanlaisia, vaikkakin minua huvittaa, kun on nuo cookiesit, chipsit ja cheesecaketkin on saatu mahdutettua ruokapydamiidiin. Ilman niitähän eivät amerikkalaiset elä!

amerikkalainen ruokapyramidi

suomalainen ruokapyramidi

Yhdysvaltojen valtavista ruokakaupoista on tietenkin mahdollista ostaa hyviäkin ruoka-aineita, en sitä väitä. Entäs sitten, kun super kauniit ja punaiset, vaikkakin tomaatin makuiset, mansikat säilyvät jääkaapissa useamman viikon ihan täydellisen näköisinä ja leipää voi pitää pöydällä pitkiä aikoja, eikä homeesta näy jälkeäkään? Minua ainakin epäilyttää tällainen. Voisin arvella, että Suomessa monet ruoka-aineet ovat vähemmän teollisesti tuotettu ja, vähintääkin psykologisista syistä, ainakin minä luotan enemmän meidän perus K-Markettien antiin täällä kotimaassa. On ymmärrettävää, että Amerikan kaltaisessa suurvallassa on pakko tuottaa nopeassa ajassa suuri määrä ruokaa. Siihen käytettävät keinot ovat jotain harmaalla alueella olevaa teollisuutta. 

Tässä nyt jotain, mitä tuli ruoka-asioista mieleen. Aion jatkaa ruoka-asioiden tutkimista, koska uskon että sillä mitä pistää suuhunsa, on iso terveydellinen merkitys. Ei siis kannata vetää suustaan alas ihan mitä sattuu!!

Mental attitude is THE thing

Olen todennut tässä vuosien mittaan, että asenteella ja ajattelumalleilla on tosi suuri merkitys sekä ihan urheilussa että muutenkin elämässä. Eipä sitä turhaan puhuta urheilijan psykologisista haasteista, sen oikeanlaisen fyysisen treenauksen lisäksi tietysti. Nojoo ei tämä ehkä aivan oma toteamukseni ole kaiken kaikkiaan, mutta joka tapauksessa olen asiaa miettinyt. Mielestäni on ristiriitaista, että urheilijaa pusketaan kehittymään koko ajan, eikä koskaan sillä hetkellä oleva tilanne tunnu olevan riittävän hyvä. Aina kun on saavuttanut yhden tavoitteen, häämöttää uusi jo edessä. Tämän lainen ajattelu jää helposti päälle myös normaalissa elämässä. Jotenkin tuntuu vaikealta ajatella, että parhaat tulokset tulevan koko ajan tulevaan tähtäämällä. Treenaamisestahan tulisi nauttia ja hyvän vireen tekemiseen pitäisi tulla hyvän fiiliksen kautta.

Kyllä, huippu-urheilussa tarvitaan pitkäjänteistä työtä ja suuria unelmia. Mutta. Kuinka voi elämässä yleensä olla onnellinen, jos on koko ajan tunne, että pitäisi olla vieläkin enemmän? Jospa sitä vuosien työn päämäärää ja uran päätähtäintä ei koskaan saavutakaan? Oliko työ silloin turhaa? Olen ollut lääkärin määräämällä kolmen kuukauden juoksutauolla ja tässä on ollut hyvin aikaa miettiä kaiken näköistä. Ensin olin ihan raivoissani siitä, että ei vaan ole varaa antaa toisille kuukausien etumatkaa. Juoksemaanhan oppii vain juoksemalla. Vihoissani mietin, että kyllä minä vielä tulen ja näytän! Ensimmäisen kahden päivän murjottamisen jälkeen päätin, että hei, nyt ei vaan voi muuta kuin hyväksyä tämä tilanne ja nauttia niistä treeneistä mitä voin tehdä.

Sama pätee siviilielämäänkin. Perusihmisyyteen näyttää jotenkin kuuluvan se, ettei sillä hetkellä olevaa osata arvostaa. Aika onneksi kultaa muistot, vaikkei heti silloin tuntunutkaan niin erityiseltä. Samalla montaa asiaa pitää itsestään selvyytenä. Ton seuraavan laulun sanat on aika hyvät tähän, eikö?

"Let Her Go"

Well you only need the light when it's burning low
Only miss the sun when it starts to snow
Only know you love her when you let her go

Only know you've been high when you're feeling low
Only hate the road when you’re missin' home
Only know you love her when you let her go
And you let her go.

Puhun tässä yhtä paljon itselleni kuin muille, mutta eiköhän olis aika nauttia siitä mitä tekee. Uskon, että parhaat tuloksetkin syntyvät, kun arvostaa elämän pieniä asioita. Kilpaurheilu on ihan mahtavaa ja kehittyminen edellyttää isoja päämääriä ja kovaa työtä, mutta sinne vievän tien voi tehdä jo puoleksi toivottavasti kerran tulevaa isoa päivää!

Yliopistoon Yhdysvaltoihin?!

En ole monellekaan ihmiselle kertonut monivaiheisesta projektistani, joka alkoi viime kesänä. Tai no totta puhuen se alkoi jo vaihtovuoteni aikana. Puhun nyt kuitenkin haaveestani lähteä opiskelemaan jenkkiyliopistoon. Valmistautukaa nyt pieneen satutuokioon...

Viime syksynä yksi meidän seuran urheilija tuli vaihdosta Oklahomasta. Kuunnellessani hänen kokemuksiaan, syttyi uudelleen joku sisäinen palo jenkkeihin lähdöstä. Sain siinä hetkessä idean aloittaa stipendimetsästyksen. Näin alkoi monivaiheinen ja opettavainen prosessi, josta haluan vähän kertoa.

Tein englannin opettajani ja IB-lukion käyneen kaverini avustuksella A4-kokoisen esittelypaperin ja CV:n, joiden kautta halusin antaa valmentajille kokonaisvaltaisen kuvan itsestäni ja historiastani. Kävin läpi 1 ja 2 divisioonan kouluja, ja meilasin kiinnostaville coacheille.

Amerikassa opiskellut Annimari Korte suositteli yhtä hyvää koulua, jonka valmentaja kiinnostuikin minusta. Jatkoin prosessia hänen antamiensa ohjeiden perusteella. Tein SAT-kokeen, jota edellytetään USA:n yliopistoihin, ja perustin tilin NCAA Eligibility Centeriin, jonka kautta urheilijoiden taustat tarkistetaan kilpailemista varten. Eligibility-tiliä luodessa pääsee vastailemaan kaikenlaisiin kysymyksiin, ja joutuu todistamaan esimerkiksi sen, että on käynyt koulua joka vuosi 9-luokasta alkaen. Ja ei kun nimikirjaimet joka luokka-asteen koulutietojen peräään nimikirjoituksena! En aina käsitä tota jenkkikäytännettä noissa paperitöissä...  Hyväksymistä varten vaaditaan englanniksi käännetty yläasteen päättötodistus ja kaikki lukion jaksotodistukset, jotka edellytettään postitettaviksi paperiversiona. 

Kaikkiin näihin käytännönvaiheisiin liittyi paljon vaiheita, mutta kyllästyisitte, jos kertoisin kaikki koukerot yksityiskohtia myöten;)

Tämän vuoden aikana olen puhunut monien ihmisten kanssa yliopistoon liittyvistä asioista. Vaihtovuoteni aikainen coachini Plano Eastista antoi hyviä vinkkejä kouluihin liittyen ja hän antoi luvan myös tarvittaessa käyttää hänen yhteystietojaan suosituksissa. Löysin kaikkea mielenkiintoista eri koulujen tietoja läpikäydessäni, esimerkiksi yhden suomalaisvalmentajan El Pason yliopistosta. Hänen kanssaan meilailinkin muutaman kerran. Yksi aitajuoksukaverini, joka nykyään opiskelee Harvardissa, ohjeisti minua käytännön hakujutuissa ja kertoi samalla hänen nykyisestä treenauksestaan yliopistossa. Aluksi ajattelin jopa Harvardiin pyrkimistä, ja juttelinkin yhden ruotsalaisen ottelijatytön kanssa, joka on tämän vuoden siellä opiskelemassa ja treenaamassa. Harvardiin vaadittavat kokeet eivät kuitenkaan innostaneet minua, sillä ylppärit menivät tänä vuonna tärkeysjärjestyksessä muiden kokeiden edelle. Henkinen kapasiteetti ei ole rajaton - sen olen vähintäänkin tämän vuoden aikana todennut. Märskykaverini Elina on kuitenkin ollut huippuahkera ja vaikka itse en Harvardiin lähde, saan seurata hänen ensi syksynä alkavaa Harvard-uraansa.

Hallikauden aikaan lopputalvesta sain oikeat halulomakkeet täytettäväksi! Olen luonteeltani sellainen, joka pyrkii päättämään aloittamani urakan. Haluan tehdä asioita pitkällä tähtäimellä, enkä mielelläni lopeta juttuja kesken. En halua tehdä päätöksiäni myöskään tunteiden perusteella, vaan mietin rationaalisesti kaikki mahdolliset plussat ja miinukset joka perspektiivistä. Haastan itseni tekemään asiat usein vaikeammankin reitin kautta, sillä tiedän että se kehittää minua tulevaa varten. Jostain syystä hakulomakkeita täyttäessäni olin kuitenkin todella ahdistunut ja itkin sinä aikana paljon. Keksin kymmeniä syitä lähteä amerikkoihin, mutta varmaan miljoona syytä olla lähtemättä. Joku intuitio, tai Jumalan ääni, ei siltikään antanut rauhaa. En koskaan lähettänyt hakemuksia!!!

En vielä tiedä, mistä kumman syystä olen nähnyt näin paljon vaivaa mokoman asian eteen. Jos ei muuta, niin olen ainakin joutunut pohtimaan omaa arvomaailmaani ja sitä, mikä minulle oikeasti on tärkeää! En usko, että asiat selviävät vain istumalla ja odottamalla, vaan haluan tehdä asioiden eteen vaivaa. Vaikka en ilmeisesti olekaan lähdössä jenkkeihin ensi vuonna, uskon että jotain hienoa tuo tulevaisuus tullessaan.

Tahdonvoimaa ja voitto kotiin

Suomen kilpaurheilussa (ainakin yleisurheilussa) on viime aikojen huonon menestyksen takia puhuttu paljon psyykkisen valmennuksen merkityksestä. Vaikka valmennuspuoli fyysisten ominaisuuksien näkökulmasta olisikin kunnossa, ei huipputulokseen päästä, jos ei myös korvien väli ole tikissä. Mielellä on mahdottoman suuri voima pyrittäessä vaikuttamaan ihmisten toimintaan ja tuloksellisuuteen, eikä tämä ajattelumalli suinkaan rajoitu vain urheiluun.

Meillä koulussa vieraili syksyllä amerikkalainen valmentaja Martin Rooney. Hän kysyi meiltä esityksensä aikana kysymyksen, joka kuului että, kuka meistä märskyläisistä uskoo vielä joskus voittavansa maailmanmestaruuden lajissaan. Muutamia käsiä nousi ujosti pystyyn, mutta suurin osa nuorista vain myhäili itsekseen tai ainoastaan tuijotti lattiaan. Tämä kuvastaa hyvin suomalaista mentaliteettiä: nöyrästi ja hiljaa! Eihän voittaminen nyt hei minulle ole mahdollista! Ja vaikka uskoisinkin mahdollisuuksiini menestyä, en tietenkään uskalla kertoa sitä koko koulun edessä. Rooneyn opetus oli, että kaikkien meidän tulee uskoa omaan tekemiseensä ja potentiaaliinsa. Joku sen maailmanmestaruuden aina voittaa, joten se voin yhtä hyvin olla minä! Tässä on kyse mind powerista, ja tämän voiman hallitsemisen ja hyödyntämisen avaimet on meillä itsellämme.

Rooneyn vierailusta on video alla.

Toisaalta minun on pakko myöntää, että kyseinen mies sai minut myös vähän ärsyyntymään, sillä eihän kaikista meistä todellakaan tule maailmanmestareita! Muutenhan kaikista tulisi voittajia vain siksi, että on omaksunut oikean asenteen. Tuleekohan rehellisesti sanottuna yhdestäkään siinä tilassa olleesta arvokisavoittajaa - mahdollisesti, mutta ei välttämättä. Kyllä se ihmisen fyysinen (tai psyykkinen) raja jossain tulee vastaan.

"Maailma on minun" -ajattelu voi mielestäni olla vaarallinen ja arvomaailmaa vääristävä. Täysillä yrittäminen ja pitkäjänteinen työskentelu ovat hienoja asioita, mutta jos siitä seuraa vain omien etujen ajamista ja omien päämäärien tavoittelua, tulee ihmisestä aikamoisen itsekeskeinen hirviö.  "Jos kyynärpäätaktiikalla saavuttaa joitan, onko se sitten sen arvoista. Olkaa mielummin herttaisia." sanoi äidinkielenopettajani jakaessaan viimeisiä ohjeita abeille.

Suomalaiset voisivat kieltämättä ottaa vähän mallia amerikkalaisten asenteesta. I'm the world's greatest!!!  

Ja toinen aiheeseen liittyvä kappale vielä: The Script - Hall of fame. Vähän liiankin tutuksi tullut biisi viime syksyltä, mutta ei siitä pääse mihinkään, että mahtavasta biisistä on kyse!

Hope you got the point! Tiivistettyvä siis: ei pidä nähdä itseään epärealistisessa valossa, mutta mitään ei voi saavuttaakaan, jos ei kokeile ja laita itseään likoon.

yhteiskunnallista pohdintaa

En miellä itseäni kovinkaan yhteiskunta- ja politiikkaorientoituneeksi ihmiseksi. En tiedä talouteen tai kulutukseen liittyvistä koukeroista paljoakaan, puhumattakaan hallinnointi- tai politiikka-asioista. Tykkään kuitenkin miettiä asioita yleisemmin ja nähdä ne osana suurempia kokonaisuuksia. En ymmärrä, miksi jaksan edes miettiä näitä Yhdysvaltojen kulttuuriin liittyviä juttuja, mutta ehkä on joku mysterious destiny tulevaisuudessa mun ja USAn välillä. Tai sitten ei. Tässä nyt joka tapauksessa puen ihmettelyäni muutamiksi sanoiksi.

En vaan käsitä Yhdysvaltojen meininkiä monessakaan asiassa. Se on niin ääripää valtio vaikkapa tuloerojen kanssa. Amerikka on samalla kaikkien mahdollisuuksien (ja rikastumisen) luvattu maa, mutta toisaalta siellä on kauheasti köyhyyttä ja kodittomia ihmisiä. Jenkeissä on myös kymmeniä tuhansia laittomia maahanmuuttajia, jotka eivät useinkaan ole kovin varakkaita. Mutta eikö tämä kansakunnan huipulle ponnistamisen loogisesti ajateltuna tulisi lähteä alulle jo nuoruuden sivistyksestä. Kuinka sitten on mahdollista, että ne elävät siellä niin omassa kuplassaan, tietämättömänä muun maailman jutuista? Isolla osalla jenkkinuorista ei ole passia, eikä vaikka Suomeen matkustaminen tulisi kuuloonkaan, kun mistä tietää käyttävätkö he edes kännyköitä siellä pingviinien ja jääkarhujen seassa. Entäpä sitten perhe-elämä: meidän koulussa oli silloin 40 raskaana olevaa tyttöä, mikä on minusta aika iso määrä, vaikka olihan oppilaitakin päälle 2500. Tällä hetkellä kaksi, mun noin sadasta vaihtovuoden aikaisista jenkki fb-kavereista, on raskaana. Molemmat mua nuorempia. Yhdysvalloissa on kanssa paljon kotiäitejä, joten ihmettelen vaan, miten ihmeessä perheet rahoittavat elämänsä. Siellä mutistaan vaikka kuinka, jos veroja nostetaan ja kuinka bensa on kallista. Ilmeisesti alitajunnassa on koko ajan pieni stressi esimerkiksi yllättävistä läääkärikuluista. Ei siellä nimittäin julkista terveydenhuoltoa ylläpidetä samalla tavalla kuin Suomessa. Lastenkin yliopisto-opintojen rahoitusta pitää alkaa säästää jo melkeen odotusaikana, kun on se niin hirmuisen kallista.

Vielä loppuun muutama pätkä Hawaiilla asuvan kaverini Rebecan blogista. Näistä quoteista oikeastaan koko ajatustyöni lähti.

"Olen oppinut paljon ja nyt olen itseasiassa hieman järkyttynyt kuinka USA:n markkinatalous perustuu rikkaiden hyvinvointiin! En aikaisemmin uskonut, että tilanne todella on näin. Tämä lopputulos ei ole ollut päätarkoitus, mutta siihen ollaan päädytty. Ja ketkä täällä tekee päätöksiä... RIKKAAT - eli ongelma ei tule postumaan pitkiin aikoihin!"

"Toinen hieno sääntö New Yorkissa on asuntojen vuokrakaton laatiminen. Kun vuokra-asunnon omistajalta kielletään vuokran nostaminen markkinahintaan perustuen, katoaa häneltä myös insentiivi pitää huolta asunnosta. Kun asunto on lähinnä taakka eikä siitä juuri saa korvausta, minkä takia omistaja jaksaisi huolehtia sen kunnosta? Näin syntyy slummeja kuten New Yorkin Bronx ja Harlem. Monet hyvää tarkoittavat ihmiset haluaisivat säännellä asuntojen vuokran hintaa "tasa-arvon" nimissä, mutta asuntojen puute ja byrokratia nimenomaan johtivat siihen, että asunnon saa vain tuntemalla oikean henkilön tai lahjomalla virkamiehen. Hienoa, vai mitä! Nyt 96% rikkaista nauttii vuokran säännöstelystä. He maksavat yli puolet vähemmän kuin oikea markkinahinta, ja rajoitetun tarjonnan takia vain 4% köyhistä pystyy hyödyntämään tätä säännöstelyä. Ja miksi vaikutusvallassa olevat haluaisivat tehdä asialle mitään, kun joutuvat maksamaan vain 3000€/kk, kun vaikka tämänhetkinen markkinahinta olisi 10000€/kk."

Tällaisia ajatuksia tänään, enkä itsekään tiedä mihin ajatustyöni johtaa. Ainahan sitä on mielenkiintoista vähän miettiä kaiken näköistä.

Viimeisiä mietteitä matkasta

Kiitos kaikille, jotka seuras ja suporttas meitä meidän Amerikka turneella! Nyt ollaan turvallisesti Suomessa ja enää tässä on aikaeroon tottuminen ja siitä johtuva jet lag. Ymmärtääkseni tänne päin aikaeroväsymys on astetta ikävämpi, mutta eiköhän nukkumalla siitäkin päästä eroon...

Matkustaminen on kyllä niin avartavaa ja siihen jää melkeen koukkuun. Luin jostain lehdestä seuraavan quoten. "Jos haluaa uutta, on pakko uskaltaa matkustaa, kokeilla, heittäytyä. On aika unohtaa epävarmuus ja ajatella, että aivan sama, nyt mennään." Matkustellessa oppii hirmusesti uutta and I just love it! Laskinkin lentokoneen lupputunteina, että olen viettänyt 20 elinvuodestani yli 75 viikkoa ulkomailla. Vaikkakaan en voi ignorata tietoa siitä, kuinka paljon lentoliikenne kuluttaa ympäristöä. Luin ennen lähtöä kirjan Liberalismin Petos ja siinä oli pätkä, johon samastun aika hyvin.

“Räty myöntää olevansa ahkera reissaaja, joka ahdistuu, ellei sähköpostissa ole vähintään kaksia matkalippuja. Samalla hän tiedostaa, että lentoliikenne on epäekologista eikä maapallo kestäisi, jos kaikki ihmiset polttaisivat kerosiinia taivaalle yhtä ahkerasti kuin hän. Eyjafjallajökullin purkauksen (Islannissa 2010) nostattama tuhkapilvi toimii Rädylle muistutuksena siitä, että luonnonvoimat kenties sanovat viimeisen sanan eikä tulvaisuudessa ole enää sallittua tai mahdollista elää elämää, jossa mielihalujen toteutumiseen ei riitä vähempi kuin koko maapallo. Paradoksaalisesti Rädyn ympäristötietoisuus ei kuitenkaan ole saanut häntä tinkimään reissaamisen halustaan. Vaikka hän ei sitä suoraan ilmaise, hänen ajatuksensa tuntuu kulkevan siihen tapaa, että lennetään nyt kun vielä voidaan ja kannetaan siinä sivussa valveutuneen kansalaisen huolta maailman tilasta.” 

Noh, kuukauden päästä sitten Espanjaan! :P

Tämän amerikkareissun yksi parhaimmista jutuista oli se, että pääsi näkemään Pauliinaa. Hän on minulle maailmassa läheisin ihminen, enkä voi kun olla sydämestäni kiitollinen hänestä. 

Pidämme onneksi yhteyttä kännykällä ja joskus on viikonloppuna mennyt useita tunteja itkiessä ja nauraessa skypessä! Oma lisäykseni yllä olevaan kuvaan kuuluu: “especially when there are such things as skype and iphone”.  Jopa mun vaihtariaikana oli paljon työläämpää sopia esimerkiksi skypeaikoja, kuten näkyy meidän vanhasta inbox-keskustelusta.

En voisi olla kiitollisempi mun ihanista siskoista! Oli ihana reissata Petriinan kanssa ja tutustua siihen vieläkin paremmin. Mitä enemmän sen kanssa viettää aikaa, sitä hauskempi tyyppi se on!

Vähän kaihoisasti sitä miettii, mitä elämä tuo tullessaan! Ehkä sitä vielä joskus elämänsä aikana asuu ulkomailla, tai sitten ei! Never know!

Matkabloggaaja Petra kiittää ja kuittaa!

P.S. En nyt ihan varmasti tiedä, mitä tän blogini kanssa teen. En ainakaan päivittele näin paljon, se nyt on varma. First things first, nimittäin!  

kuvamateriaalia Californiasta

LA

Meidän lento lähtee losista aamuseitsemältä lauantaina. Lentokentälle oikeaan aikaan pääsyyn oli kaksi vaihtoehtoa: lähteä Santa Barbarasta hurjan aikaisin aamulla (3:30) ajamaan kohti lentokenttää tai nukkua edeltävä yö hotellissa. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä muutamat lisätunnit yöllä olisivat tervetulleita ja samalla näkisi vähän Los Angelesia.

Buukattiin Epun kanssa hotelli vasta edellisenä iltana, eli tän meidän koko amerikkareissun pläänäys on aika pitkälti mennyt päivä kerrallaan mentaliteetillä. Hassua, että kykenen tällaiseen, vaikka rakastan suunnitella asioita pitkälle tulevaisuuteen;) Onneksi Eppu auttoi hotellin kanssa, sillä monessa hotellissa on ikäraja 21 vuotta ja useimmiten maksu tapahtuu luottokortilla, eikä minulla oleva visa electron käy.

Pitää muuten tässä välissä vielä kiittää meidän ihania vanhempia tän matkan mahdollistamisesta ja hiljaisesta tuesta reissun aikana. Hiljaisesta siksi, että yhteydenpito on koostunut lähinnä muutamista tekstiviesteistä, kuten ilmoituksesta serkkuni perheeseen syntyneestä vauvasta. Minä nimittäin otin mukaani, Pauliinan Vegasissa olevan koneen lisäksi, kotitaloutemme ainoan tietokoneen. Toivottavasti äiti ja iskä ette ole liikaa huolehtineet meidän jutuista täällä, sillä kyllä me pärjätään! Tai vähintäänkin näin opitaan pärjäämään.

Joka tapauksessa perjantaina aamupäivällä ajettiin Baileyn ja Epun kanssa Santa Barbarasta meren rantaa pitkin Santa Monicaan. Nyt ymmärrän, miksi kaverit on miettineet road tripiä noille seuduille! Ihan uskomattoman kauniita teitä (taloja, autoja...) esimerkiksi Malibussa. Nähtiin matkalla lukuisien surffareiden lisäksi delffiinejä. Käytiin Santa Monicassa syömässä ja vähän käppäilemässä. Sitten Plattit ajoi meidät hotellille, koska Epulla oli vielä töitä kolmelta.

Täällä hotellilla me ollaan uitu ja nautittu auringosta kun vielä voi, käppäilty lähiseuduilla, oltu luovia pakkaajia meidän ylikiloisten laukkujen kanssa ja käyty lämpimässä kylvyssä. Pian lähdetään etsimään jotain illallista. Saatte nähdä kamerakuvia myöhemmin, koska sen verran huono elektroniikan käyttäjä olen, etten saanut koneen internetiä toimimaan ja teen tämän postauksen kännykällä.

Ihana Plattin pariskunta ja paleodieetti

Näytän tässä muutamia kuvia Eevan ja Baileyn kodista. Tämä on ihana, vähän yli 100 neliön puutalo. En ole ottanut ulkoa kuvaa, mutta voitte kuvitella valkoisen puutalon sinisine ikkunankarmeineen. Kaunista! Sisällä Eppu on käyttänyt paljon valkoista ja puuta sekä ikeaa ja iittalaa. Suomalais-amerikkalainen koti, huh?

Alakuvassa oleva kuva on otettu saman puun alla kuin missä minä ja Petriina poseerattiin ekassa Santa Barbara blogissa. Tunnistin silloin heti sen puun samaksi, huomasko kukaan muu?! Rakastan yleisesti Eevan kuvia :) Tän reissun aikana on ollut ihana ottaa kuvia ja tarkkailla ympäristöä sillä silmällä, mitä olisi kiva näyttää teille. Blogin tapainen visuaalinen toteutus, yhdessä verbaalisen tuottamisen kanssa on yks nautinnollisimmista asioista, mitä tiedän.

Bailey on ollut ihana ja laittanut täällä tosi paljon ruokaa. Tuntuu, että aina kun näen hänet täällä, kokkailee hän jotain. Kertomansa mukaan hän tykkää ruuan laittamisesta. Eppu ja Bailey on nyt muutaman kuukauden toteuttanut tällaista Paleo Diet -nimistä ruokavaliojuttua, joka jäljittelee kivikautisten metsästäjä-keräilijöiden ruokavaliota. Siihen aikaan ei vielä ollut maanviljelytuotantoa, joten kaikki viljatuotteet on poissa ruokavaliosta. Tässä dietissä ideana on syödä mahdollisimman vähäprosessoitua eli cleaniä ruokaa. Olen tosi kiinnostunut ruokavaliojutuista ja voisin kyllä kokeilla gluteenitonta ruokalavaliota, mutta ihan näin pitkälle en urheilijana uskaltaisi ehkä mennä. Jokatapauksessa aamupalaksi syötiin esim munakasta, sweet potatoa, avocadoa, vihanneksia ja smoothieta. Alakuvassa oli lounas. Periaatteessa maitotuotteetkin on poissa ruokavaliosta, mutta mä tartten kalsiumia ihan täyden määrän tän mun jalkaluuni parantamiseksi. On vaan kauhean vaikea tietää, mitä kannattaisi syödä ja mitä ei. Pitänee opetella vaan kuuntelemaan kehoaan, sillä ymmärtämäni mukaan ihmisten ruoansulatuselimistöt, tai mitkä lie, reagoi ruoka-aineisiin tosi eri tavoin.

Santa Barbaraa ympäri ämpäri

Eilen illalla käytiin vielä Baileyn kanssa kirkolla nuortenillassa. Alussa oli ohjelmassa pelailua porukalla ja sen jälkeen itse bibleopetus. Siellä oli hirmu hyvä bändi ja tykkäsin kyllä yleisilmapiiristä. Amerikassa tosissaan on tosi normaalia käydä aktiivisesti kirkossa ja kirkkorakennuksiakin tuntuu olevan joka nurkassa. Pauliina kertoi kuulleensa jostain, että toisen maailmansodan jälkeen jenkit pelkäs kommunismia niin paljon, että kaikki alkoivat käydä kirkoissa. Täällä ajatusmalli onkin tosi äärikapitalisminen ja meillä Suomessa olevaa sosialistista järjestelmää kovasti ihmetellään. Jopa Petriina tuli sanomaan mulle yks kerta täällä, että miten ihmeessä kaikki tuntuu olevan Obamaa vastaan. Hän on tehnyt vähän sosialistisempaan suuntaan meneviä poliittisia ratkaisuja, mikä tuntuu olevan vierasta amerikkalaisille. Anyway, ihmiset käy täällä kirkoissa. Joskin Dallasissa vieraillessa käytiin moikkaamassa sitä meidän Bible Study vetäjää. Hän oli kovin suruissaan siitä, että aikoinaan tätä amerikkalaisten kulttuurista sillisalaattia yhdistävä tekijä oli juurikin kristinusko, mutta nyt sen alkaessa hiipua, myös se koko kansan yhteinen ydin alkaa kadota. Täällä kun ei ole yhtä yhteistä kulttuuria ja historiaa, vaikka no ehkä tätä nykyään niin ihannoimaa populaarikulttuuria voisi kutsua sellaiseksi, mutta meinaan nyt yhtenäistä tietyn kansalaisuuden pitkän ajan myötä kehittynyttä kokonaisuutta.

Siellä kirkolla oli erikseen tilat aikuisille, high school oppilaille, junior high oppilaille ja yksi sitä nuoremmille lapsille. Lastentilaan oli sijoitettu oikea vene keskelle lattiaa, jonka sisään lapset pääsivät leikkimään. Junior high-ikäisten sali taas oli nimetty "Living roomiksi", jossa oli alakuvassa näkyviä sohvia, koripallon pelaus mahdollisuus sekä telkkareita rekvisiittana. High school tilassa oli skeittikouru... Kaikkea sitä kirkkoon voikin keksiä laittaa.

Aamulla käytiin lenkittämässä Sofieta rannalla.

Mentiin myös vähän poolille uimaan, koska sääennuustuksen sade ei pitänytkään paikkaansa.

 Pääsin kokeilemaan vesijuoksua ilman vesijuoksuvyötä ;) Ja pinnalla pysyin!

Kolmelta haettiin Katie tarhasta ja mentiin taas Santa Barbaran keskustaan, koska Eppu oli luvannut tytölle, että hän pääsee ajamaan bussilla. Se on sellainen turistilinja, joka kulkee pääkatua edes takaisin.

Tien päässä käytiin ostamassa karkkia ja ottamassa parit kuvat laiturilla. Tuossa yläkuvassa Petriinan sylissä oleva Kate oli kyllä suloinen kolmivuotias tyttö. Lopulta, kun vietiin hänet kotiin, pääsi melkeen itku, kun hän olisi vielä halunnut olle Petrashan kanssa. Petran ja Petriinan nimet vähän sekoittuivat siinä tohinassa. Ihan käsittämätöntä, miten fiksuja ja tarkkoja noinkin pienet ihmiset on. En vaan käsitä miten ihania lapset on!

Käytiin vähän kaupoissa ja aamulla muuten käytiin ihan huippuedullisessa merkkivaatekaupassa, jossa on ihan kaiken maailman vaatemerkkejä tosi edullisesti, mutta vain yksi kappale per vaate. Eli vähän niinkuin kirpputori tyylillä piti katsoa jokainen vaatekappale läpi. Äiti, olisin kaivannut sua sinne mukaan. Yleensä en itse löydä kertakaikkisen mitään tollaisista paikoista, mutta onneksi Petriinakin on tarkkasilmäinen shoppaaja. Hän löysi itselleen sieltä rippimekon ensi kesäksi. Sen alkuperäinen hinta oli 60 dollaria, mutta se maksoi siellä vain 15 dollaria.

 Illalla käytiin vielä muutamien pysähdysten jälkeen ihailemassa ilta-aurinkoa.

Ollaan oltu aika paljon menossa ja ollaan kuljettu autolla paikasta toiseen. Välillä ollaan sitten käyty kääntymässä Plattien kotona. Bailey meni illalla vielä uskovaisten surffareiden bible studyyn, mutta ei sitten enää jaksettu lähteä sinne, vaan jäätiin Epun kanssa kotiin. Bailey on satuttanut polvensa ja joutuu linkkaamaan sillä seuraavat 6 viikkoa. Tiedossa siis elämää ilman surffaamista. Surffaaminen on Baileylle oikea elämäntapa. Hän on ennen ollut nuorisopastorina seurakunnalla, mutta on nyt pari viime vuotta ollut tavoittamassa nuoria surffauspuolella. Tämäkin kaikki saman seurakunnan leivissä. Hänellä on kesällä vedettävänään seitsemän surffileiriä. Eli meidän surffiretket jäävät ensi kertaan. Mutta aikamoista Cali laiffii tämä <3